tiistai 31. joulukuuta 2013

Look into your heart and you'll find love








We don't need anything or anyone

Piti lähettää tämä ennen kuin lähdin ratsastusleirille, mutta en ehtinyt. Olen kirjoittanut tämän  postauksen 26.12.

Olemme selvinneet joulusta kunnialla, saimme molemmat paljon ihania lahjoja tärkeiltä tyypeiltä. Aattona Nana oli mukana sukulaisillamme ja viihtyi mitä mainioimmin. Olimme serkkujemme luona ja heidän jackrusselinterrierinsä Tiiti oli mukana menossa. Sen omistaja pelkäsi etukäteen hieman miten koirien joulunvietto sujuisi, mutta mitään ongelmaa ei onneksi ollut. Nana vietti aaton punainen tonttukaulari kaulassa, pakko laittaa tähän yksi siskoni ottama kuva meistä :D
Tänään kävin Nanan kanssa viereisessämme metsässä kävelemässä ja jaksoin jopa ottaa kameran mukaan. Lenkki sujui mukavasti, Nana oli lähinnä vapaana mutta ei lähtenyt juoksemaan kovin kauas. Se on sisätiloissakin nykyään jopa aiempaa rauhallisempi. Joko se alkaa vähän vanhentua tai sitten Nana on päättänyt ottaa joulun kunniaksi rennosti... Saa nähdä. Mutta hienosti se jaksoi taas poseerata.



Seuraavaksi kaivoin lelun esiin ja sain Nanaan jopa vähän eloakin. Pitäisi muistaa leikkiä sen kanssa enemmän, Nanan mielestä on huippukivaa noutaa kun sille heittää jotain. Tuossa muutama kuukausi sitten Nanalle kävi pieni äksidentti kepin kanssa juostessa, joten en niitä sille enää heittele juurikaan. Tästä taas on seurannut se, että leikkimisemme on radikaalisti vähentynyt. Onneksi nyt huomasin asian ja voin yrittää parantaa tapani.

Tänään (siis oikeasti tänään, 31.12. :D) yritän saada vielä tehtyä jonkunlaisen postauksen uudenvuodenleiristämme ja/tai leirivideon tehtyä.

torstai 19. joulukuuta 2013

Ilman myrskyä, ilman vihaa

Kuinkakohan moni teistä äänesti tämän postauksen ansiosta kaveriani Tuijaa? En tiedä, mutta minulla on ilo kertoa, että hän lähtee huhtikuussa Fjällrävenin koiravaljakkovaellukselle, ihan mahtavaa! :) Tuijan saksanseisojauros Utu on tämän päivän hoitokoirani, ja se on kyllä upea otus. Menin suoraan koulusta hakemaan Utun ja kävelin sen kanssa meille. Otimme Nanan mukaan ja suuntasimme viereiseen metsään. Koirat juoksivat vapaina ympäriinsä, minä keskityin kuvaamiseen. 
 On aina hauskaa saada puuhailla muiden ihmisten koirien kanssa, koska eri koirat käyttäytyvät aina eri tavoin ja niiltä voi oppia uutta. Utu on lisäksi niin käsittämättömän komea ja hyväkäytöksinen koira, että se on oikein mukavaa lenkkiseuraa. Lenkin jälkeen tulin kotiin koirien kanssa kirjoittamaan tätä blogitekstiä. Tuija varoitti etukäteen Utun olevan helposti rauhaton vieraassa paikassa ja antoi avaimet kämppäänsä, jotta voin mennä sinne Utun kanssa tarvittaessa. Utu kuitenkin makaa taju kankaalla vieressäni, joten kenties vietämme iltamme täällä. 
 Nanasta on hauskaa huomata kuinka se muuttuu isoksi tai pieneksi koiraksi. Jos sen laittaa jackrusselin viereen, se on iso koira. Utun vieressä Nana oli kuitenkin aika onneton rimpula. Utu on selvästi koira josta Nana pitää, koska tähän mennessä Nana ei ole kertaakaan ärähtänyt sille. Yleensä kuningatar kokee tarpeelliseksi muistuttaa muita Hänen Majesteettinsa ympärillä olevasta metrin kuplasta johon ei tarvitse kenenkään tunkeutua. Tähän asti Utu on koko ajan antanut Nanalle tarpeeksi tilaa ja muutenkin käyttäytynyt hyvin, koska Nana on ottanut ihan rennosti. 
Täytin eilen 17 vuotta ja vietin todella mukavan päivän ystäväni Elinan ja hänen poikaystävänsä Tuomaksen kanssa. Kävimme syömässä, hengailimme keskustassa ja illalla pelasimme Elinan kanssa heillä aika myöhään playstationilla. Itse asiassa niin myöhään, että en edes ehtinyt tänään ensimmäiselle tunnille... Mahtava päivä siis. En ole muutamana viime vuonna juurikaan noteerannut syntymäpäiviäni, mutta tänä vuonna tein parannuksen, onneksi. Vaikka väitän aina etten pidä ihmisistä vaan koirista (totta!), on aina joskus kuitenkin todella mukavaa ja ehkä jopa ihan terveellistä tehdä muutakin kuin rämpiä metsässä koirien kanssa. Ainakin se on piristävää vaihtelua jos ei muuta. 
Blogini pienimuotoiselle hiljaiselolle löytyy monia selityksiä. Olen ollut kuumeessa, joten en ole voinut ulkoilla. Muutenkin koko ajan on niin pimeää, että vaikka ehdin ulos, siellä ei voi enää kuvata. Olen myös joutunut miettimään sim-korttini pinkoodia ja muita ikäviä asioita, eikä ole kiinnostanut kirjoittaa. Elämä kuitenkin jatkunee, enkä tiedä parempaa tapaa rentoutua ja unohtaa ikävät asiat kuin koirien kanssa ulkoileminen ja niiden kuvaaminen.

perjantai 13. joulukuuta 2013

You showed me your smile


Voi, nyt on ehkä hyvä aika kirjoittaa jotain Wäiskistä. Kyseessä on 12-vuotias puoliveriruuna, jonka olen tuntenut vuoden verran. Tuntuu uskomattomalta, että siitä on tosiaan vasta vuosi kun tapasin Wäiskin ensimmäistä kertaa. Olen tutustunut siihen niin hyvin, että kuvittelen tunteneeni Wäiskin jo kauemman aikaa. Ehkä voisin aloittaa melkein tasan vuosi sitten kirjoittamallani päiväkirjamerkinnällä. Tällöin Wäiski majaili Tampajan tallilla, jonne oli lähimmältä edes jokseenkin järkevästi kulkevalta bussilta kuuden kilometrin matka. Olin tavannut Wäiskin tätä ennen pari kertaa, mutta vain siten että se oli karsinassa, joten pidän tuota päivää "vuosipäivänämme".
15.12.12

Wäiski. On. Paras. 6km on pikkujuttu kun miettii vaikka Helsingin ja Lappeenrannan väliä. Eka talutin sitä maneesissa, sit juoksutin ulkokentällä. Älä mee hevosen edelle, käännä aina pois itestäs. Ruokaa liikuttamisen jälkeen aina, loimet päälle. Raidallinen riimu. Ja viikonloppuisin mennään maastoon. Oho musta tuli heppatyttö. Oon oikeesti jonkun pv:n hoitaja, jännää.


Tuosta päivästä eteenpäin kävin Tampajalla tapaamassa Wäiskiä. Se on hieno yksityistalli, ja muistan kuinka ylpeä olin kun sain taluttaa komeaa hevosta tarhasta karsinaan. Tunsin jotenkin itseni ihan hevosenomistajaksi. Minulla ei ollut silloin vielä vakuutusta, joten kävin vain taluttamassa Wäiskiä maastossa. Se oli kuitenkin varmasti hyvä juttu, oli ihanaa saada tutustua Wäiskiin ihan rauhassa ennen kuin hyppäsin sen selkään. Tuossa noilta ajoilta yksi fb-kuva:
19.12.12
Voi Wäiski <3 Oli tosi hauskaa tallilla sen kanssa, toi on sellasta hevosen kanssa hengailua mitä mä tarviin nyt just. Koulua oli vaan kaksi tuntia, sit suoraan tallille. Pään rapsuttelu+harjaus jees, suitset ei. Yritti jyrätä ja kyttäs aika paljon maastossa, mut oli söpö. Tökki oven auki kun harjasin sitä, laitoin liinaan. Loimi on snadisti knafti. Odotin tunnin bussia. Reetan kanssa iltalenkki ft. viisi koiraa ja sit illalla vielä How I Met Your Mother. Nyt taas iskee se, et ei tän tarvii olla tän kummempaa.
Tammikuussa Wäiski muutti takaisin kotiin, joten rupesin käymään siellä. Oli tavallaan onni, että Wäiski oli ensin Tampajalla, jonne kulkeminen oli todella hankalaa. Wäiskin kotitallikaan ei ole mitenkään kovin helpossa paikassa eikä hyvien kulkuyhteyksien äärellä, mutta kyllä sinne helpompaa on mennä. Sain aina väliltä jonkun matkaa kyydin joltain, rupesin käymään tallilla aika usein. 14.1.13 sain ensimmäisen kerran ratsastaa Wäiskillä, muistan sen tunteen yhä kuin eilisen päivän. Oli todella kylmä, kirkas ja kaunis ilta. Kävimme samalla tallilla asustavan Shannon-ponin omistajan kanssa maastossa. Ravasimme lumihangessa, Wäiski kauhoi sellaisella tahdilla että meinasin tippua. Se oli myös ensimmäinen kerta kun sain mennä maastossa ensimmäisenä, ja jäi todella mieleen.
Alkuvuodesta Wäiskistä tuli todella nopeasti hyvin tärkeä minulle, en ollut sitä ennen oikeastaan
 ikinä tykästynyt yhteenkään tiettyyn hevoseen. Olin tietysti pitänyt hevosista ylipäätään ja  muutamasta yksilöstä enemmän kuin toisista, mutta en yhdestäkään niin paljon kuin Wäiskistä. Aika usein kun kävin tallilla, Wäiskillä ratsastivat myös sen silloisen omistajan tyttö Nea ja hänen kaverinsa Noora. Kuvasin heitä melko paljon. 
Koko kevään kävin melko säännöllisesti tallilla, välillä minulla oli koiriakin mukana. Varsinkin Dino, vaikka se aluksi pelkäsikin Wäiskiä aika paljon. Kävin välillä maastossa ratsastamassa jos sain seuraa, välillä talutin Wäiskiä, toisinaan ratsastin tarhassa. Joka kerta harjasin Wäiskiä todella paljon ja se oli asia josta pidin eniten. Kevättalvella maastoilimme aika paljon, aina ilman satulaa, ohjat pitkinä ja ilman ongelmia. 

Paitsi jonkun kerran muistan kevättalvella olleen horror-maaston, tipuin Wäiskiltä saman lenkin aikana kahdesti ja jouduin lopulta taluttamaan sen kotiin. Minulle ei kuitenkaan käynyt kuinkaan enkä alkanut pelätä Wäiskiä. Sain muuten kerran jopa raahattua äidin mukaan tallille ja aloin pohtia Wäiskin ostamista itselleni. Vanhempani kuitenkin kielsivät tämän ehdottomasti, vaikka äiti Wäiskistä, sen tallista ja silloisesta omistajasta Miasta kovasti pitikin. Nana oli aina joskus mukana tallilla, mutta en uskaltanut ratsastaa niin, että Nana olisi juossut vapaana. 

Jossain vaiheessa keväällä -13, olisikohan ollut huhti-toukokuussa, menin ihan normaalisti ratsastamaan Wäiskillä isoon tarhaan. Laitoin sille vain riimun päähän ja siihen narun kiinni molemmin puolin ja hyppäsin selkään. Wäiski oli ollut aika kauan liikuttamatta silloin, eli virtaa riitti ja se heittikin minut kai neljä kertaa alas selästään. Kertaakaan minua ei varsinaisesti sattunut eikä Wäiski päässyt edes irti, mutta jotenkin menetin luottamukseni Wäiskiin ja aloin pelätä sitä. 

Tämän jälkeen alkoivat hankalat maastot, Wäiski alkoi tehdä stoppeja ihmeellisissä paikoissa, en saanut sitä liikkeelle ja kerran se heitti minut niin pahasti alas selästä että se pääsi irti ja juoksi kotiin. Näin jälkikäteen olen ajatellut sen johtuneen lähinnä omasta epävarmuudestani ja Wäiskin epäsäännöllisestä liikutuksesta. Jossain vaiheessa kevättä lopetin kokonaan Wäiskillä ratsastamisen, kävin vain aina välillä taluttamassa sitä maastossa ja harjailemassa. 

Onneksi lopulta alkoi kesä, ja pääsin Mialle asumaan muutamiksi viikoiksi. 


Blogini pitkäaikaisemmat lukijat ehkä muistavat kesäiset fiilistelypostaukseni maaseudun rauhasta (linkki, linkki). Tein paljon (talli)töitä, nautin hevosten ja koirien seurasta sekä kesästä.


Silloin sain ratsastaa Wäiskillä, ja löysin takaisin sen saman luottamuksen mikä minulla oli Wäiskiin tämän vuoden alussa. Oli ihan uskomattoman hieno tunne käydä kolmistaan Nanan ja Wäiskin kanssa pitkillä, rauhallisilla kävelyillä aikaisin aamulla kaikkien muiden nukkuessa. Jonkun kerran ratsastin ilman kypärääkin kun en huomannut sen puuttuvan. Niin rauhallinen ja turvallinen olo minulla oli Wäiskin kanssa <3

Elokuussa kerran otin parhaan kaverini Elinan mukaan ja hän sai ratsastaa Wäiskillä maastossa.
Alkusyksystä Wäiskillä alkoi lähinnä ratsastaa kesällä Mialla samaan aikaan minun kanssani "lomaillut" Milja, joka päätyikin ostamaan Wäiskin lokakuussa. Tavallaan minun suhteeni Wäiskiin olisi voinut pysyä ennallaan, mutta kun se sai oman omistajan jolla oletin olevan aikaa ja halua puuhailla hevosensa kanssa, jäivät tallikäyntini vähemmälle. Viime jaksossa olin kuitenkin varannut itselleni keskiviikon tallipäiväksi, otin siihen vain yhden tunnin koulua heti ensimmäiseksi aamulla että ehtisin vielä tallille. Valitettavasti Milja oli ehtinyt sopia itselleen jo keskiviikolle ratsastustunnin Wäiskin kanssa, joten aloin etsiä toista maastoilukaveria.

Onneksi sellainen löytyikin, nimittäin Cina. Se asuu Sandbackenilla, joka on melko lähellä Wäiskin tallia. Kävin muutaman kerran Cinalla ratsastettuani moikkaamassa Wäiskiä, mutta en ratsastanut sillä. Sille nimittäin tuli valitettavasti jalkavaivoja jokin aika sitten, eikä sillä siis ole voinut ratsastaa pitkään aikaan. Siitä pääsemmekin siihen, miksi olen tämän postauksen tehnyt. Wäiski on lähdössä sunnuntaina Viroon toukokuuhun asti lomailemaan ja toipumaan. Vaikka se ei ole ikuisiksi ajoissa lähdössä, minulla on nyt jo ikävä sitä. Onneksi huoneeni seinää koristaa ihana Wäiskistä tehty piirrustus, jota voin aina ikävän tullessa katsella. 

Wäiski on todella hieno hevonen, joka on opettanut minulle paljon ystävyydestä, periksiantamattomuuden tärkeydestä, luottamuksesta ja hevosten kanssa toimimisesta.


tiistai 10. joulukuuta 2013

Sitä ei saa kerrottua paperilla tai sanoilla, ei teoilla

Nana oli kovin taitava malli tuossa muutama päivä sitten, kiipeili kiltisti juuri sinne mihin halusin ja pysyi kiltisti paikallaan. On ilo omistaa hieno koira. Olen miettinyt, että ensi vuonna haluan mennä Nanan kanssa johonkin kurssille. En ihan vielä tiedä mille kurssille ja mihin, mutta luulen Koirakoulu Kontaktin kutsuvan meitä taas. Olemme olleet siellä rallytoko-, koiratanssi- ja citykoirakursseilla. Ehkä joku temppukurssi voisi olla hauska, täytyy pohtia asiaa.


Tänne kuuluu samaa kuin ennenkin, ollaan lenkkeilty ja hengailtu ihan normaalisti. Pimeys estää kuvaamista ja muut aktiviteetit koiran kanssa olemista. Onneksi kohta alkaa joululoma eikä tarvitse enää tehdä mitään. Ja joulukuun viimeiset päivät vietän Perniössä ratsastusleirillä, sitä odotan jo kovasti! Huomenna menen ratsastustunnille Sandbackenille ja moikkaamaan Wäiskiä sen kotitallille. Wäiski lähtee tämän viikon sunnuntaina puolen vuoden lomalle Viroon, joten voisin varmaan tehdä Wäiskistä jonkun postauksen tässä lähipäivinä kunhan vain ehdin.

Kovasti uhosin tuossa muutama postaus sitten ettei kiirettä ole olemassa, mutta nyt alkaa kyllä jo vähän tuntua siltä etteivät priorisointitaitoni ole ihan sillä tasolla mitä ajattelin. En ehdi tehdä kaikkia niitä asioita mitä haluaisin, enkä varsinkaan kaikkea mitä pitäisi. Onneksi läheiseni ovat ymmärtäväisiä, lukio-opiskelu sujuu tarpeeksi olemattomasta panostamisesta huolimatta ja isäni ulkoiluttaa Nanaa (mielellään?) kun en itse ehdi. Ei minulla siis ole mitään hätää vaikka tuntuukin että asiat vähän kaatuvat päälle ja en ehdi enkä pysty.

tiistai 3. joulukuuta 2013

Niin paljon meni kanssas kaunista pois


2001-2013

Kuten muutamille ystävilleni lähettämässä tekstiviestissä eilen totesin, meillä ei ole enää kissaa. 12 pitkää ja onnellista vuotta on kuitenkin paljon pienelle kissalle. Suru tuntuu juuri nyt ylitsepääsemättömältä, on vaikeaa hyväksyä että Pirkkoa ei ihan oikeasti ole enää ja kyyneleille ei tunnu olevan loppua. Pirkko oli rotukissaksi jo iäkäs, se kuoli viimeistä päiväänsä lukuunottamatta voimiensa tunnossa. Se ei joutunut kärsimään vanhuuden tuskista ja oli todella hieno kissa ihan loppuun asti. Tavallaan tuollainen kuolema on varmaan sellainen jota itse kukin voi tavallaan jopa toivoa omalle kohdalle, ei pitkää ja hidasta kuihtumista tai kärsimystä.

En mene tänään kouluun, koska saatan ihan oikeasti lyödä jokaista joka sanoo, että sehän oli vaan kissa. Se oli minun ystäväni, rakastettu perheenjäsen, jonka paikkaa sydämessäni kukaan ei voi viedä.

Joskus kirjoitan lisää Pirkosta, kerron mitä sille kävi, laitan vanhoja kuvia siitä. Nyt juuri en pysty, mutta halusin päivittää tämän verran jotta ette ihmettele tästä mitä luultavimmin seuraavaa hiljaiseloa blogin puolella.

"True love doesn't have a happy ending, because true love never ends. 
Letting go is one way of saying I love you."

lauantai 30. marraskuuta 2013

True love is written in the stone

Stall Sandbackenin tallikoira Rasmus (joka on ollut täällä ennenkin, vanhat postaukset 1 ja 2 jos joku on kiinnostunut) tuli tänne viikonlopun ajaksi hoitoon. Se on kyllä todella hauska otus, komea ja ystävällinen. Olen maininnut tästä asiasta ennenkin, mutta sanon nyt vielä että on aina kiva saada samoja koiria uudestaan hoitoon. Kun koira ja sen tavat ovat tuttuja, on hoitojakso mukavan rento ja stressitön kaikille. Otan silti yhä uusia koiria toisinaan tänne hoitoon, en edes ihan tiedä miksi.
Ainakin siksi, että pidän erilaisten koirien kuvaamisesta ;) Lisäksi haluaisin tutustua mahdollisimman moneen koiraan, jotta saisin omakohtaista käsitystä siitä miten erityyppiset koirat toimivat ja opin itse aina vain paremmin ja paremmin toimimaan erilaisten koirien kanssa. Tiedän myös kuinka tuskaista on etsiä koiralle hoitopaikkaa kun mistään ei tunnu löytävän ketään jolle uskaltaa koiransa antaa, joten olen mielelläni avuksi ihmisille. Nanankin on hyvä olla muiden koirien seurassa ettei se kokonaan ehdi unohtaa miten tulee käyttäytyä. Hoitokoirien pitäminen on siitäkin kivaa, että minun tulee käytyä pidemmillä ja vaihtelevimmilla lenkeillä. 
Olen käynyt tässä parin kuukauden ajan joka keskiviikko Rasmuksen tallilla ratsastamassa Cina-nimisellä puoliverisellä. Olemme käyneet erimittaisilla maastolenkeillä, ensimmäistä kertaa lukuunottamatta aina ilman satulaa. On ollut ihan uskomattoman hienoa saada nauttia niin kiltin ja luotettavan hevosen seurasta kuin Cina. Se on mahdollisesti kiltein hevonen, jonka olen ikinä tavannut. Ehdin aikaisemmin käydä tallilla keskiviikkoisin, koska minulla oli vain aamulla yksi tunti koulua tyhjän lukujärjestyksen takia. 
Nyt lukujärjestykseni muuttuu niin, että en valitettavasti enää ehdi valoisana aikana Veikkolaan asti. Olen miettinyt, että jos jostain täältä läheltä (asun Espoossa, Laajalahdessa) löytäisin maastoilukaverin, alkaisin mielelläni käydä tallilla. Pitää tutkia mistä löytyisi omistaja joka haluaisi antaa hevosensa vaikka kerran viikossa maastoreissulle kanssani. Olen kokenut maastoilija ja pärjään hankalammankin hevosen kanssa, mutta mielummin etsin nyt rohkeaa ja maastoilusta nauttivaa kaveria. Jos jollain on ideaa mistä tällaisen hevosen löytää, niin llinjama@gmail.com saa laittaa sähköpostia, kerron siellä sitten enemmän ratsatushistoriastani. Tässä vielä loppuun kuva Cinasta kun olin tämän viikon keskiviikkona toistaiseksi viimeistä kertaa tammaa tapaamassa. Varmasti tapaamme vielä, sen omistajakin jo lupasi että olen aina tervetullut ratsastamaan Cinalla.
<3