2014

”Tästä tulee erinomainen vuosi, ihan varmasti”, aavistelin päiväkirjassani vuoden ensimmäisenä päivänä, ja niin myös tapahtui: 2014 oli hieno vuosi. Aion tiivistää sen tapahtumat tähän postaukseen. Keskityn lähinnä koiriin, mutta sivuan joitain muitakin mainitsemisen arvoisia juttuja.

Tammikuussa westie Elsa oli meillä viikon verran hoidossa. Samalla kävin koulua, luin poikkeuksellisen paljon kokeisiin ja menestyinkin niissä tavallista paremmin. Kuvasin Nanan päivän videolle, se oli hauskaa. Bordecollie Milo oli myöhemmin hoidossa ja ulkoilimme sen omistajan ja koirien kanssa. Ulkoilutin myös saksanpaimenkoira Iraa, Tarmoa ja Timoa, ja maastoilin Cinan kanssa. Tutustuin myös Ilo-seefferiin, se oli silloin vielä pikkupentu. Pirkko-kissamme hautajaiset olivat tammikuussa ja olin koko ajan enemmän tai vähemmän väsynyt.

Helmikuussa veikeä vehnäterrieri Manu oli reilun viikon hoidossa. Tutustuin samoihin aikoihin rhodesiankoira Ricoon omistajineen. Myös Ronjan labbis Muppe oli meillä vierailulla ja kävin Tiialla ulkoiluttamassa Sofia. Vanhojentanssit ja ne jatkot olivat ehdottomasti koko kuun paras juttu. Kävin helmikuussa välillä tallilla ja hoidin Iloa. Kuun viimeisenä päivänä lähdimme Ronjan ja Katjan kanssa Kolille. Ratsastimme Kolin maastoissa issikoilla. Kokemus oli upea.

Maaliskuussa minulle piti tulla hoitoon coton de tulear Veeti, mutta valitettavasti sairastuin enkä voinutkaan ottaa pikkukoiraa meille. Kävin keskiviikkoisin tallilla Cinan luona ja perjantaisin koirakoulu Kontaktilla Nanan kanssa kotikoirien harrastuskurssilla. Kurssi oli tosi mielenkiintoinen. Soittohommissa kului aikaa paljon lähinnä orkesterisoiton parissa, rankkaa mutta palkitsevaa. Pääsin myös viikonlopuksi Perniön ponitallille Ronjan kanssa esteleirille. Meillä oli oikein hauska viikonloppu. 

Huhtikuussa minulla oli melkein koko ajan koira hoidossa. Ensin meillä vieraili kymmenen päivää komeaakin komeampi rhodesiankoira Rico. Sen jälkeen vehnäterrieri Vili tuli muutamaksi päiväksi käymään. Vili oli jo vanha tuttu, ja oli kiva tavata sitä pitkästä aikaa. Aika kuluikin paljolti koiria kevätsäässä ulkoiluttaessa. Kävimme pääsiäisenä Tiian ja koirien kanssa mökillä, ja reissu oli mainio, vaikkemme osanneetkaan grillata. Ainoa kurja juttu oli, että Sofi ja Nana tappelivat mökillä ja Sofin kirsu meni aika huonoon kuntoon. Emme ole sen jälkeen varmuuden vuoksi päästäneet koiriamme tapaamaan toisiaan muuten kuin lenkeillä. 

Toukokuussa innostuin uudestaan blogistani, kun Nanan ensimmäinen omistaja löysi meidät sen kautta. Vappuna vietettiin Nanan 8-vuotissynttäreitä. Hoitokoirina olivat vauhdikas Milo-bortsu ja Cinan omistajan Väinö. Viimemainittu oli tuolloin vain muutaman kuukauden ikäinen, mutta silti erinomaisesti käyttäytyvä seropipentu. Myös eräs uusi tuttavuus tuli tänne hoitoon, mitä ihastuttavin staffi-amstaffi-pitbull-uros Diego. Lempeä Muppe-labbiskin vietti jonkun päivän hoidossa. Tutustuin uuteen koiraan, Hupi-parsonrusselinterrieriin, joka saapui kasvattajalta kotiinsa toukokuun alussa. Koiria siis riitti, ja muuten aikani meni vaihteeksi lähipiirissä tapahtuvan draaman setvimiseen. Onneksi koulu oli tuolloin jo käymässä vähiin.

Kesäkuussa pelasin korttini hyvin: säiden ollessa vielä siedettävät vietin lomanalkua mahtavalla Nuorison orkesterikurssilla Orivedellä. Opin paljon soittamisesta ja nautin kesästä tutussa, hyväksi havaitussa seurassa. Samalla kun vesi- (ja lumisade?!) alkoivat, minä matkustin Sveitsiin. Se oli monin tavoin pelottava ja vaikea, mutta myös kasvattava, rohkaiseva ja ilahduttava matka. Tajusin Sveitsissä, että minähän muuten olen hyvä tyyppi. Oli järisyttävää huomata, että osaan, pystyn, uskallan ja voin tehdä, jos en mitä vain, niin ainakin yllättävän monia asioita ihan itse.

Heinäkuussa palasin kauniista Sveitsistä ja siitä alkoikin sitten koirahoitolan pitäminen. Täällä majailivat persoonallinen norfolkinterrieri Cola ja alati iloinen parsonrusseli Hupi. Pikkupoikien lisäksi labradorinnoutajat Muppe ja Kuplakin olivat käymässä. Hupin perheessä asuva walesinspringerspanieli Hamppu tuli myös vierailulle. Lukuisien koirien hoitaminen alkoi tuntua suorastaan työltä välillä (note to self: ei se laatu, mutta se määrä, Liina!). Siitäkin selvittiin ja oli toisaalta selkeää saada keskittyä vain koirien hoitamiseen ja syksyn ylioppilaskirjoituksiin valmistautumiseen. Kun koirat olivat kotiutuneet, lähdin Tiian mökille muutamaksi päiväksi. Vaikka Nana jäi kotiin, minulla oli ikimuistoiset kolme päivää. Kävin myös heinä- elokuun vaihteessa kesän toisella musiikkileirillä, tällä kertaa Karkussa. Innostuin soittamisesta uudestaan ja päätin hakevani ensi keväänä Sibelius-Akatemiaan opiskelemaan käyrätorvistiksi.

Elokuussa alkoi abivuosi ja tajusin, että ylioppilaskirjoitukset ovat ihan nurkan takana. Tällöin tuntui vahvasti, etten osaa tai tiedä juuri mitään. Timo oli täällä yökyläilemässä, kuten myös Milo-bordercollie. Kävin maastoilemassa Cinan kanssa. Tallilla käyminen oli tuolloin erityisen tärkeä henkireikä stressin keskellä. Elokuussa sain tutustua suloiseen Lilo-whippettiin, kun se tuli tänne pidennetyn viikonlopun ajaksi hoitoon. Mukaan kuvioihin tuli myös walesinspringespanieli-pentu Charlie juuri kun olin uhonnut, etten ota enää uusia hoitokoiria...

Syyskuun isoin juttu olivat ylioppilaskirjoitukset, stressasin niitä enemmän kuin olisin voinut kuvitella (täysin turhaan, hyvinhän ne lopulta menivät). Isä hoiti ja ulkoilutti onneksi Nanaa, minusta ei tuolloin siihen pahemmin ollut. Lopetin tallillakin käymisen ja keskityin vain kirjoituksista stressaamiseen. Ja nimenomaan stressaamiseen, lukemisesta ei enää tullut mitään. Kirjoitusten keskellä pääsin onneksi Perniön ponitallille Ronjan kanssa. Oli hyvä saada vähän rentoutua ja rauhoittua kaikkein pahimman paineen keskellä. Kun kirjoitukset lopulta olivat ohi, lähdimme Ronjan ja Katjan kanssa viikonlopuksi Kolille issikoiden luokse. Penni-beagle oli meillä hoidossa pitkästä aikaa, edellisen kerran olin tavannut sen muutama vuosi sitten.

Lokakuusta ei ole muuta kerrottavaa kuin KIINA. Olimme kymmenen päivän kiertueella orkesterimme kanssa ja kiersimme neljä Kiinan kaupunkia: Peking, Chongqing, Shuzou ja Shanghai. Matka oli sellainen kerran elämässä -kokemus, jota on vaikea yrittääkään pukea sanoiksi. Upeita konserttisaleja, viiden tähden hotelli, Kiinan muuri ynnä muita nähtävyyksiä, yöllisiä sekoiluja, toistuvasti kahden tunnin yöunet ja no, Kiina. Kiertue oli kaikilla hyvillä tavoilla absurdi ja olen hyvin kiitollinen, että sain kokea niin jännittävän matkan yhdessä muiden kanssa. Kymmenen päivän aikana orkesteri ja Kiina muodostivat oman pienen todellisuutensa. Jonakin yönä Shanghain yliopiston kampuksen nurmikolla lojuessa havaitsin muun muassa pohtivani, onkohan Nana todella olemassa. 

Marraskuussa piti totutella siihen, ettei Kiina-kuplaa enää ole ja ettei elämäni Suomessa ole kadonnut mihinkään. Vietimme ensimmäisen viikonlopun kaverini mökillä. Nana pääsi mukaan ja oli todella hieno mökkikoira. Elämä oli juuri sopivalla tavalla täynnä kaikkea mahdollista ja mahdotonta, jolla onnistuin osapuilleen täyttämään matkan jälkeisen tyhjyyden. Penni-beagle oli meillä jonkin aikaa hoidossa, ja ulkoilutin paljon Hupia ja Charlieta. Tallilla oli ohjelmassa pitkiä maastoja ja rauhallista hengailua Cinan kanssa. Päiviin sisältyi jälleen paljon musiikkia, sekä kuunneltuja ja soitettuja konsertteja. Marraskuussa tuli rampattua teatterissa tuon tuostakin; näin esimerkiksi Kansallisteatterin Vanja-enon, Kom-teatterin Vallankumouksen ja Q-teatterin Ihanat ihmiset. Teatterissa käyminen on samalla tavalla terapeuttista kuin hyvän kirjan lukeminen, ja tervetullutta vastapainoa iänikuisille Gossip Girl -maratoneille.

Joulukuussa ulkoilutin edelleen Hupia ja Charlieta yhdessä ja erikseen. Vaihdoimme Tiian kanssa viikonlopuksi koiria, ja norfolkinterrieri Cola vietti täällä saman ajan. Tutustuin pikkupentu Bellaan, mitä fiksuimpaan bolonka-jackrussel-mixiin. Juhlin 18-vuotissyntymäpäiviäni pitkän kaavan mukaan kahtena päivänä. Vuoden viimeiset päivät tulen viettämään ratsastusleirillä Ronjan kanssa Perniön ponitallilla. Aika kului hurjaa vauhtia, joulukuu hujahti ohi ennen kuin huomasinkaan. Allaolevassa kuvassa olen Tapiolan kirkossa soittamassa jouluaaton lasten messussa enkeliksi sonnustautuneena. Elämäni tähtihetkiä!

Todella tyhjentävää, selkeyttävää ja ilahduttavaa koota vuoden tapahtumat yhteen postaukseen. (Voin suositella kaikille lomapuuhaksi jonkinlaista vuoden kokoamista listaksi, koska pysähtymistä ja elämän suunnan tarkastelua tulee tehtyä niin harvoin.) Kaikkia asioita ei voi selittää, joitain en muistanut mainita ja osaa en edes halua. Tässä on kuitenkin aika hyvä katsaus siihen miltä minun vuoteni 2014 näytti. Tällä hetkellä minulla on todella kiitollinen olo, ja odotan jo innolla uutta vuotta.

This is far from over

Nyt päättynyt tauko ei suinkaan ole seurausta koirajuttujen loppumisesta eikä niiden vähenemisestä elämässäni. Kun ei ole ollut valoa eikä intoa ottaa kuvia, ovat postauksetkin jääneet kirjoittamatta. Blogi on pyörinyt mielessä aina välillä, ja nyt totesin että on hyvä aika palata tänne. Vietin viime viikon kokonaan netitöntä elämää. Kun en voinut kirjoittaa tänne, alkoikin postauksen väsääminen välittömästi tuntua houkuttelevalta vaihtoehdolta. Mitä Koiratädin ihmemaassa sitten on tapahtunut tauon aikana? Kaikkea ja ei mitään, elämää.

Aloitetaan kuulumiskierros Nanasta, sille kuuluu ja on koko ajan kuulunut hyvää. Ainoa kurja juttu on että Nanalle tuli korvatulehdus. Siihen käytiin hakemassa tipat lääkäristä. Samalla Nana rokotettiin ja tarkastettiin muutenkin, korvia lukuunottamatta kaikki hyvin. Se sai kehuja kiltistä luonteestaan. Nana on elellyt normaalia arkielämää, ollut mukana mökillä ja tallireissuilla, nauttinut pitkistä kävelylenkeistä kahdestaan minun kanssani ja käyttäytynyt mitä kärsivällisimmin vaihtuvien hoitokoirien suhteen.

Olen ulkoiluttanut paljon naapurustomme koiria, tietysti yhdessä Nanan kanssa. Lenkeillämme ovat kulkeneet mukana niin ylemmissä kuvissa esiintyvä walesinspringerspanieli Charlie, unkarinvizsla Bátor, saksanpaimenkoira Ilo, isovillakoira Iines kuin parsonrusselinterrieri Hupikin - onneksi eivät sentään kaikki samalla kertaa. Hupin kanssa Nana on jopa innostunut leikkimäänkin.

Bátor lenkillä

Edellisessä postauksessa mainitsemani Tino-saksanpaimenkoiran kävin viemässä ulos ilman Nanaa, meillä oli mielettömän nostalginen ja mukava lenkki. Tino tunnisti minut ihan selvästi ja oli juuri se sama hieno koira jollaisena sen muistinkin.

Milo-bordercollie vietti täällä viikon, mutta siitäkään en saanut yhtään kuvia otettua. Viime aikoina Milo on rauhoittunut, lopettanut hihnassa vetämisen, saanut massaa - sanalla sanoen aikuistunut. Mukana menossa ovat enemmän ja vähemmän olleet myös kaverini berninpaimenkoira Timo, sekä heidän naapurissaan asuva Espanjan-rescue Tigre. Tigre on hurjasta ulkonäöstään huolimatta todella tasapainoinen ja kiltti koira. Siitä ja Timosta on tullut ihan parhaat kaverit: niillä on todella hyvät leikit yhdessä eikä kukaan ole koskaan nähnyt niiden rähjäävän toisilleen. Nana muuttuu ihan huomaamatta pikkukoiraksi, kun sen laittaa niiden kahden viereen.

Tigre

Näin lukuvuoden päätteeksi sitä alkaa olla väsymystä liikkeellä melkein kaikkien keskuudessa ja kaikkien juttujen suhteen. Itse olen kuitenkin selvinnyt aika hyvin pimeydestä ja harmaudesta huolimatta. Siinä ovat auttaneet parhaat ystävät, omien tunteiden ja epätäydellisyyden hyväksyminen, tuntemattomien ihmisten ystävällisyys, teatteri, konserteissa käyminen ja esiintyminen, musiikki, sekä tietenkin eläimet.

Wäiskiä moikkaamassa Kylmälässä

Find something different to try

Tiian pikkukettu tuli tänne viikonlopuksi hoitoon, ja vaihdossa Nana lähti Tiialle. Vaihdoimme koiria viimeksi vuosi sitten syyskuussa, ihan vain huvin vuoksi. En edes muista kumman idea se oli. Silloin totesimme että kaikilla oli hauskaa ja että tämä pitää tehdä toistekin. No, nyt sitten yli vuotta myöhemmin viimein saimme aikaiseksi vaihtaa taas koiria. Kävin perjantaina viemässä Nanan Vantaalle Tiian hellään huomaan ja minulle tuli tietysti heti ikävä seniorispanieliani. On todella outoa, että kotona on koiria mutta ei Nanaa. 

Sofi on mielettömän hieno koira, se on todella herkkä ja kuuliainen, osaa kuunnella mitä sille sanotaan, mutta myös ajatella itsenäisesti ja tehdä omia päätöksiä. Tiia oli etukäteen varoittanut minua, että Sofi ei enää pidä valokuvattavana olemisesta. Aluksi se olikin kovin luimukorvainen eikä sitä olisi voinut vähempää kiinnostaa kuvattavana oleminen. En ihan tiedä mitä tapahtui, mutta jotenkin sain sen kuitenkin lopulta innostumaan ideasta ja pian se jo poseerasi kuin vanhoina hyvinä aikoina.

Emme tehneet viikonlopun aikana mitään ihmeellistä, nautimme kiireettömyydestä ja pitkistä lenkeistä koirakavereiden kanssa. Mukana menossa olivat Sofin lisäksi Tigre ja Timo naapurista, sekä tänne yökylään saapunut norfolkinterrieriherra Cola. Kuljin perjantai-iltana täyden koirapuiston ohi kolmen koiran kanssa. Täkäläisiä koiranomistajia hieman huvitti heidän huomatessaan, että minulla on koiria vaikka muille jakaa, vaikka omaa koiraa ei näy missään.

On virkistävää vaihtelua olla välillä erossa Nanasta. Myös Sofin kuvaaminen Nanan sijasta tuntuu huomattavasti innostavammalta. Huomaan kuitenkin aina hoitokoirien kohdalla, kuinka rakas se oma koira onkaan. Nana ei osaa juuri mitään hienoja juttuja, se kerjää ruokaa, vetää hihnassa eikä ole edes kovin tottelevainen. Olenkin alkanut vähän soveltaa siihen suutarin lapsilla ei ole kenkiä–ajattelua: kautta aikojen olen ulkoiluttanut, kouluttanut ja hoitanut niin monia koiria, että oman kohdalla en jaksanutkaan olla enää niin tarkkana. Nana on kuitenkin ihan ehdottomasti rakkain kaikista, vaikka se ei niin kovin taitava tai hyvin käyttäytyvä olekaan.

Kaavailimme jo vähän seuraavaa koirien vaihtoa tammikuulle, saa nyt nähdä onnistuuko se. Mutta toivottavasti onnistuu, tekee hyvää olla hetki erossa omasta koirasta. Tauon jälkeen arjen sujumista sen oman koiran kanssa osaa arvostaa ihan eri tavalla ja kaikkia niitä pieniä asioita, joiden vaivattomalle hoitumiselle sokeutuu jos ei joudu koskaan pysähtymään ja miettimään asiaa. 

En ihan edes tajua miten Tiia suostuu ottamaan Nanan, mutta ilmeisesti heillä on ollut oikein hauskaa Nanan kanssa. Minä otan viikonlopuksi Sofin Nanan tilalle milloin vain. On kovin hienoa kun välillä saa ulkoiluttaa koiraa joka ei sinkoa tuntemattomille teille vapaaksi päästyään, osaa ohittaa muut koirat ja jopa kuuntelee mitä sille sanotaan. Hieno pikkukettu <3

Ehkä pieni muttei silti heikko

Muistan, kun tuossa jo jonkin aikaa sitten päätin, että en ota enää uusia hoitokoiria. Päätös on pitänyt erinomaisesti, sillä tässä postauksessa esiintyvä pikkutyyppi on kaverini Elinan hoitokoira, ei minun. Se on Elinan veljen koira, ja oli Elinalla tänään pari tuntia lainassa. Kyseessä on parikuinen seropineito Bella, se on puoliksi jackrusselinterrieri ja puoliksi bolonka. Bella on ihan tajuttoman reipas pentu, ei ikinä uskoisi että se on ollut vasta vajaa viikon uudessa kodissaan.

Nana ja Penni eivät päässeet tapaamaan Bellaa ihan vielä, mutta eiköhän ainakin Nana joskus vielä pääse moikkaamaan sitä. Kävin päivällä taas Pennin, Nanan ja Charlien kanssa metsässä, oli oikein mukava lenkki. Päivällä on mukava käydä metsässä, kun koirat saavat rauhassa juoksennella vapaina eikä vastaantulijoita ole juurikaan. Puhuimme Charlien omistajan kanssa, että Charlien tasapaino ja koordinaatiokyky ovat parantuneet huomattavasti - ehkä osittain siksi, että se on päässyt juoksemaan metsässä vaihtelevassa maastossa. Tietysti osaltaan vaikuttaa myös se, että walesinuorukainen kasvaa koko ajan.

Eilen illalla vein Timon ja Ilo-saksanpaimenkoiran leikkimään koirapuistolle, mutta en jaksanut ottaa kuvia. Unkarinvizla Bátor sattui myös paikalle omistajineen. Pojilla oli hyvät leikit, pitänee jatkossakin viedä niitä yhdessä ulos :) Tässä vielä Bellan ja Tuomaksen herkkä yhteiskuva.

En tiedä kuinka moni teistä lukijoista muistaa tässä postauksessa mainitsemani saksanpaimenkoiran nimeltä Tino, tuskin kukaan :D Tino on kuitenkin minulle todella tärkeä koira, jota olen vienyt lenkille viimeksi nelisen vuotta sitten. Tähän taukoon on syynsä, mutta se on pitkä juttu joka ei oikeastaan edes kuulu tänne blogiin. Se ei liity kyseiseen koiraan, eikä sen tai minun tekemisiini mitenkään. Tänään on kuitenkin koittanut se suuri päivä, kun pääsen jälleen viemään Tinon lenkille tilanteen vähän muututtua. Minulla on ollut todella kova ikävä Tinoa, ja on todella hienoa päästä taas viemään sitä ulos. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, ryhdyn jatkossa taas ulkoiluttamaan Tinoa toisinaan. Saa nähdä muistaako se minut vielä, sillä olen nähnyt Tinon viimeksi yli vuosi sitten ja silloinkin vain ihan vilaukselta.

Keep your head up

Nämä kolme vauhtihirmua olivat tänään aamulenkillä mukana: Nana, naapurista mukaan haettu walesinspringerspanieli Charlie meillä hoidossa oleva beagle Penni. Lisäksi mukana oli kuvausassistenttina toiminut isäni. Tänään on kaunis päivä, aamulla soitin käyrätorvea ja kävin metsässä lenkillä näiden tyyppien kanssa auringon paistaessa. Sen jälkeen olen lähinnä kirjoittanut tätä postausta, kuunnellut hyvää musiikkia ja fiilistellyt sitä että nyt juuri elämä on aika hauskaa.

Minulla ei ole koulua juuri ollenkaan, joten kouluhommia ei tarvitse stressata. Minulla piti olla tylsää ja kamalaa, kun lokakuun lopulla palasin Kiinasta: kalenterissani ei ollut _yhtään mitään_. Se tuntui samaan aikaan vapauttavalta, mutta toisaalta myös todella oudolta. Olen tottunut siihen, että minulla on koko ajan kiire, olen melkein aina myöhässä jostain ja suunnittelen elämäni sellaiseksi etten varmasti ikinä joudu pysähtymään tai miettimään mitään. Nyt tähän on kuitenkin tullut muutos, minulla ei ole enää kiire.

Teen edelleen koko ajan juttuja, harvemmin istun kotona pohtimassa miksei mitään tapahdu. Kalenteriini ilmestyy spontaanisti hauskoja juttuja, on ihanaa kun usein voin vastata tulevani mukaan kun minua kysytään johonkin. Näen kavereitani, kierrän mitä erilaisimmissa musajutuissa, käyn teatterissa tai tallilla, ja tietysti ulkoilutan koiria. Olen kuitenkin oppinut nauttimaan myös yksinolosta: päivistä jolloin mitään ihmeellistä ei tapahdu.

Kirjoitan enemmän kuin ennen ja ennen kaikkea olen huomannut keskittyväni enemmän kuin aikaisemmin. Nyt juuri elämäni on sellaisessa vaiheessa, että tällaiseen himmailuun ja nollailuun on aikaa - onneksi. Ylioppilaskirjoitukset ja heti niiden jälkeen alkanut reissu Kiinaan olivat upeita kokemuksia, mutta niiden jälkeen on ollut ihanaa palata arkeen.

Varsinkin kun olen tajunnut, että arkeni on nykyään sellaista että voin nauttia siitä. Kyse ei todellakaan ole siitä, että kaikki olisi täydellistä. Ei todellakaan, kaipaan esimerkiksi todella paljon yhtä ystävääni, minua ärsyttää kun koko ajan on pimeää ja sataa vettä, haluaisin käydä tallilla useammin mutta en ehdi, kotona asuminen alkaa vähän kiristää, välillä menee hermot koirien kanssa ja niin edelleen. Pointtini siis ei todellakaan ole se, että elämäni olisi jotenkin virheetöntä, ei varmasti ole. 

Vivian Greene on kirjailija, jonka sanotaan olevan seuraavan lainauksen loihtija: "Life isn’t about waiting for the storm to pass. It’s about learning to dance in the rain". Ja tuohon ehkä kiteytyy se, mitä yritän tässä sanoa. Kenenkään elämä ei varmasti ikinä tule olemaan täydellistä, aina ärsyttää edes vähän - ja jos ei tänään niin viimeistään huomenna. Vastoinkäymisiin ja vaikeisiin asioihin on pakko opetella suhtautumaan siten, että niistä selviää, on opeteltava sietämään epätäydellisyyttä. En tiedä mistä tämä syvällinen postaus yhtäkkiä tuli. Kenties halusin näin syksyn pimeyden keskellä muistuttaa itseäni ja muita siitä, että aurinkokin paistaa aina välillä. Ja vaikka ei paistaisikaan, elämästä voi silti opetella nauttimaan. 

It’s a feeling that’s worth dying for

Nämä kaksi nuorta herraa olivat tänään mukana lenkillä, walesinspringerspanieli Charlie ja parsonrusselinterrieri Hupi. Kävin aamulla ennen koulua Nanan kanssa ulkona, ja koulusta palattuani isä oli lenkillä sen kanssa, joten vanhuskoira ei päässyt mukaan tällä kertaa. Aluksi Hupi yritti taas vaihteeksi syödä Charlien, mutta hetken päästä se totesi pikkuspanielin olevan hyvä leikkikaveri, ja pian ne jo juoksentelivat iloisina yhdessä.

Charliella ja Hupilla on todella hyvät leikit yhdessä, kumpikaan ei jää jalkoihin ja molemmilla on hauskaa. Hupi tulee meille viikonloppuna yökylään, sitten pojat pääsevät taas leikkimään. Hupi on hauska koira; se vaikuttaa äkkiseltään todella räväkältä, jopa terävältä ja kovin terrierimäiseltä. Olen kuitenkin huomannut kyseiseen koiraan tutustuessani, että se on melko pehmeä, kuuliainen ja kiltti otus. Sen herkälle puolelle pitää vain osata antaa tilaa ja se puoli on opeteltava huomaamaan - sama tuntuu koskevan monia muita koiria ja joitain ihmisiäkin.

Siellä tuoksuu auringolle

Nyt ei ole aikaa panostaa blogiin tämän enempää. Oli mahtava lenkki päivällä Nanan ja walesinspringerspanieli Charlien kanssa, ihanaa kun pitkästä aikaa paistoi aurinko. Huomenna lähden viikonlopuksi mökille, mukavaa vaihtelua päästä pois kaupungista. Kamera ja kännykkä jäävät kotiin, mutta Nana pääsee onneksi mukaan. En varmaan päivitä viikonlopusta mitään kun kuviakaan ei tule, mutta palatkaamme jälleen ensi viikolla asiaan.

Hyvää viikonloppua kaikille! :)