You accept my imperfection

Vietimme tänä vuonna joulun mummoni luona Tikkakoskella, Jyväskylässä. Tässä tunnelmia sieltä, kuvat puhukoot puolestaan. Nanan lisäksi kuvissa poseeraavat siskoni Katri, ja veljeni Lenno.

When I'm with her I'm happy

Vihdoin ja viimein tänne eteläänkin saatiin vähän lunta ja pakkasta. Lähdimme koko perhe jouluksi Tikkakoskelle Jyväskylän lähellä, mutta edes se ei riittänyt, vaan saimme viettää mustan joulun. Joulu oli kuitenkin oikein mukava, sain erinomaisia lahjoja ja ruokaa oli enemmän kuin tarpeeksi... 

Kaiken syömisen jälkeen suuntasimme kotia kohti. Junassa Nana sai kaksi valitettavan pitkää kohtausta. Edelleenkään ei ole tietoa, mistä nämä kohtaukset johtuvat. Se on saanut niitä kotona, ihan tavallisina päivinä, ilman mitään järkevää syytä. Olin ajatellut sen syömän Rimadyl-särkylääkkeen olleen syynä, mutta se ei ole nyt kuukauteen tarvinnut särkylääkettä, eli se voidaan jättää pois laskuista. Nana on kuitenkin saanut näitä kohtauksia myös koirakoululla, mätsärissä, ja nyt täynnä koiria olleissa junissa. Siksi stressi voidaan varmasti sanoa yhdeksi laukaisevaksi tekijäksi. Niinpä Nana saa nyt siirtyä hyvin ansaitulle eläkkeelle.

Nanasta ei ikinä uskoisi, että se on jo yli yhdeksänvuotias. Se juoksee vapaana, kuin ei olisi ikinä ennen päässyt hihnasta, rakastaa erilaisia leikkejä, vetää hihnassa ja innostuu tuttujen koirakaverien tapaamisesta. Kohtauksistakaan se ei tunnu jälkeenpäin muistavan yhtään mitään. Nanan rokotukset menevät tammikuussa vanhaksi, joten menemme käymään tutulla eläinlääkärillämme Kirkkonummella. Siellä päätämme, aloitetaanko Nanalle kohtauslääkitys. Kohtaukset ovat olleet sen verran lieviä (ei kouristuksia/tajuttomuutta jne.), ja tulleet sen verran harvoin (vuoden aikana seitsemän kohtausta), että en ehkä ole vielä halukas ottamaan Nanalle uutta lääkettä käyttöön.

Tiia tuli käymään täällä, ja otin hänestä (ja Nanasta) aamulenkillä kuvia, joihin olen tyytyväinen. Helppohan se on ottaa hyviä kuvia, kun on upea valo ja kaunis malli. Pitäisi ryhdistäytyä, ja alkaa kuvata enemmän minulle tärkeitä ihmisiä. Minulle tulee heti hyvä mieli, kun katson näitä kuvia. Koiria ja ihmisiä kuvatessani koen aina onnistuneeni parhaiten, kun malli näyttää itseltään kuvissa.

Eikä ajatella sitä kuka on kenenkin

Kävimme kaverini Elinan kanssa Hämeenlinnassa Turisaksen keikalla. Elina ajoi sinne ja minä takaisin. Yövyimme Elinan tädin Ilonan luona. Todella monet asiat menivät tavalla tai toisella pieleen, ei siinä oikeastaan voinut muuta kuin nauraa. Reissu oli todella hauska kaikista vastoinkäymisistä huolimatta. Tässä se taas nähdään, että asenne ratkaisee!

Matkustin tänään Nanan kanssa Jyväskylään viettämään joulua, Nana käyttäytyi mitä mallikelpoisimmin.

Näiden kuvien myötä haluan toivottaa rauhaa ja hyvää tahtoa kaikkien jouluun :)

Toivon kaikki harmaat värisävyt

Hei vain, täällä taas! Sain veljeltäni kokeiluun epämääräisen tabletin ja läppärin risteytyksen, jonka käyttöä olen alkanut opetella. Kuvien muokkaaminen ei ennen tämän laitteen saamista onnistunut, koska minua uskollisesti palvellut iPhoto lakkasi jostain syystä toimimasta. Tähän uudelle kojeelle Lenno asensi Lightroomin ja Photoshopin kokeiluversiot, joten pääsin takaisin koirakuvieni pariin.

Minun piti kirjoittaa postaus jo marraskuussa, mutta edellä mainituista syistä pääsin vasta nyt rustaamaan tätä. Olen ottanut tavoitteeksi saada kirjoitettua edes kerran kuussa, vaan eipä sekään onnistunut. Parempi kuitenkin myöhään, kuin ei milloinkaan. Olimme kaverini Elinan kanssa heidän mökillään viettämässä rentouttavaa viikonloppua. Koiria oli mukana kaksi, Elinan veljen reilun vuoden ikäinen jackrusselinterrierin ja bolonkan risteytys Bella, ja tietysti Nana.

Emme tehneet koko viikonlopun aikana juuri mitään, mitä nyt kävimme yhdessä mätsärissä. Muutoin ulkoilutimme koiria, pelasimme lautapelejä, laitoimme ruokaa ja söimme, saunoimme, ja vietimme mökkielämää. Vaikka minulla on ollut välivuosi, olen onnistunut täyttämään elämäni kaikenlaisella puuhastelulla. On tavallaan tietysti mukavaa, kun on tekemistä, mutta hengähdystauko tuli silti todella tarpeeseen.

Välivuoteni loppuu suunniteltua aikaisemmin, sillä aloitan helmikuussa koirahierojaksi opiskelun Amiedussa. Koulutus kestää vuoden, ja sen jälkeen olen kaikin tavoin pätevä koirahieroja. Hakeuduin koulutukseen lähinnä ajatellen hoitokoiriani; kun niitä kerran on niin runsaasti, voisin saman tien opetella hieromaan niitä. Lisäksi jos joskus haluan perustaa yrityksen hoitotoimintaani varten, kuulostaa edes vähän vakuuttavammalta, jos minulla on jotain alan koulutusta. Odotan innolla opiskelun alkua!

Vielä on silti selvittämättä, mitä ihan oikeasti alan opiskella ensi syksynä. Koirahierojaksi opiskelu nimittäin tapahtuu iltaisin ja viikonloppuisin, eikä siis ole este muille opinnoille. Olen pyöritellyt kaikenlaisia vaihtoehtoja teologian lukemisen ja sosionomiopiskelujen kautta aina eläintenkouluttajaksi ryhtymiseen saakka. Lisäksi tietysti olisi hauskaa ryhtyä opettajaksi, sittenkin muusikoksi, tai keksiä jotain todella repäisevää - ehkä alkaa floristiksi, kun jostain toistaiseksi tuntemattomasta syystä kaikki ammatinvalintatestit sitä minulle suosittelevat.

Minua ei oikeastaan kiinnosta juurikaan, missä alan opiskella ensi syksynä. Olen luovuttanut mitä musta tulee isona -ajattelun suhteen, ja siirtynyt mitä kaikkea musta tulee isona -ihmiseksi. Aloitan (toivottavasti) opiskelun ensi syksynä. Jos en, menen töihin, ja mietin opiskelua sitten myöhemmin. Kovin tarkkoja suunnitelmia ei mielestäni edes kannata tehdä, koska silloin saattaa jäädä huomaamatta joitain tärkeitä ja hienoja mahdollisuuksia.

Opiskelupaikkaa tärkeämpiä asioita on monia. Elämän kokeminen mielekkäänä, henkinen ja fyysinen hyvinvointi, läheiset ihmissuhteet, perhe, oma aika, itsenäistyminen, arjen sietäminen, vastuunkantamisen opettelu, elämässä edistyminen yleensäkin. Opiskelu ei tokikaan sulje pois näitä asioita, vaan voi päinvastoin jopa tukea niiden kanssa. Silti minusta on surullista, jos ei näe elämälleen mitään muuta merkitystä kuin sen, mitä opiskelee. Ja mitä aikoo tehdä sitten isona.

Tl;dr: Aloitan helmikuussa koirahierojaksi opiskelun, en tiedä vielä, mihin haen syksyllä, mutta asia ei stressaa liikoja. 

Nanalle kuuluu hyvää, se on nauttinut kovasti välivuodestani ja yhteisistä pitkistä kävelyretkistämme.

Minne tie vie, sinne mennä tahdon

Minusta tuntuu, että juuri vasta kirjoitin tänne mökkireissustamme. Päivämäärien lähempi tarkastelu kuitenkin paljasti karun totuuden: en taaskaan ole kirjoittanut kuukauteen blogiin. Huomasin Instagramin vaikuttavan negatiivisesti blogin päivitykseen, sekä olevan muutenkin täysin turha minulle, joten poistin tilini. Monet ovat kyselleet minulta, miten saan aikani kulumaan, vaikkei minulla ole työ- tai opiskelupaikkaa. Hyvin on tuntunut kuluvan, päivät (ja ilmeisesti kuukaudetkin) vilahtavat ohi ihan huomaamatta. 

Tämän blogitauon aikana minulla on ollut hoidossa yllä olevassa kuvassa poseeraava norfolkinterrieri ja suuri persoona nimeltään Cola. Myös varsin hauska otus, parsonrusselinterrieri Hupi, oli täällä viikon lainassa. Lisäksi olen ulkoiluttanut lievästi sanottuna aktiivista Rippe-bretonia, hienostuneita Amadeus ja Rupert-cottoneita ja sympaattista Muppe-labbistakin. Tietysti myös berninpoika Timo, opaspentu Namu, ja niiden luona hoidossa olleet kultaisetnoutajat Taimi ja Väinö ovat rikastuttaneet lenkkejämme. Olen myös käynyt pari kertaa edellisessä postauksessa esitellyn Hiisi-huskyn luona yhteislenkeillä.

Colan, Namun, Taimin ja Timon kanssa lenkillä - Nana jäi suosiolla Timon omistajan luo lepäämään

Olen tehnyt kaikenlaista muutakin; tavannut ystäviäni, tutustunut uusiin, käynyt keikoilla, soittanut käyrätorvea orkestereissa ja vieraillut eri talleilla. Aikaa on kuitenkin myös löytynyt Nanan kanssa olemiseen - ilman hoitokoiriakin. Minusta on rikkaus, että Nana saa tavata paljon muita koiria, pysyypähän vanhus virkeänä. Se ei ilahdu vieraiden koirien tapaamisesta, joten ilman hoitokoiriani sen koirakontaktit olisivat lähes olemattomia. Sellainen ei mielestäni sovi juuri millekään koiralle, joten on hyvä, että Nana joutuu viettämään aikaa hoitokoirieni kanssa. Pidän kuitenkin vähintään yhtä tärkeänä sitä, että olen välillä myös kahdestaan Nanan kanssa.

Juuri tällaista laatuaikaa oli lenkki, jolta nämä kuvat ovat. Nana rakastaa yli kaiken tavaroiden etsimistä, vaikkei se ole siinä mitenkään erityisen taitava tai sinnikäskään. Piilotan sille sitten bussikortin, remmin tai avaimet, se tekee kaikkensa löytääkseen esineen... Ainakin kunnes Nana kyllästyy, ja alkaa puuhata jotain muuta. Nanalla on todella erilaisia päiviä, siitä selvästi huomaa, että ikää on alkanut tulla. Nana hätääntyy pimeällä nopeasti, jos se ei tiedä missä omistaja liikkuu. Kuulo tai näkö tuntuvat toimivan vaihdellen. Ikinä siltä ei tunnu jäävän huomaamatta, jos keittiöstä kuuluu jotain, mikä voisi merkitä sapuskaa, mutta luoksetulokutsut kaikuvat helposti kuuroille korville.

Lenkitkin ovat erilaisia, välillä Nana tahtoo kävellä todella hitaasti ja haistella jokaisen havunneulasenkin, toisena päivänä se viuhtoo menemään kuin nuori koira. Nana tuntuu (luonnollisesti!) nauttivan siitä, että minulla on välivuoteni takia niin paljon aikaa olla sen kanssa. Olemme olleet viiden kerran arkitaitojen jatkokurssilla Koirakoulu Kontaktissa. Siellä on harjoiteltu erilaisista jutuista luopumista, itsehillintää, varmaa paikallaoloa, toisten koirien ohittamista, luoksetuloa, omalle paikalle menemistä, ja kaikenlaisia muita juttuja, joita on ollut hauskaa tehdä Nanan kanssa. Se on liikuttavan innoissaan kaikesta, mitä sen kanssa vain ikinä keksii tehdä.

Koirakoulussa (ja kontaktissa!), kiitos kuvasta Elina!

Vanhuus ei kuitenkaan tule yksin. Jouluaattona 2014 Nana sai ensimmäisen kerran kohtauksen. Pelästyin silloin käsittämättömän paljon. Olin varma, että koira kuolee siihen paikkaan, vaikkei kohtaus kestänyt muutamaa sekuntia kauempaa. Soitin itku kurkussa luottoeläinlääkärilleni (kahdeksalta jouluaattoaamuna, lienen lempiasiakkaita!), joka vakuutti, että voin tuoda Nanan tutkittavaksi joulun pyhien jälkeen. Mitään merkillistä ei enää ollut havaittavissa, joten eläinlääkärireissu sitten jotenkin jäi. Nana kuitenkin sai alkuvuodesta kaksi uutta kohtausta, joten vein sen tutkittavaksi. Kohtausten syy jäi kuitenkin mysteeriksi, ainoa asia, mitä eläinlääkäri osasi sanoa, että kohtaukset voisivat olla ehkä epileptisiä.

Nanan kohtaukset tulevat niin lievinä ja harvoin, ettei sille ole vielä mielekästä aloittaa kohtauslääkitystä. Jos kohtauksia alkaa tulla enemmän, ne muuttuvat rajummiksi, tai alkavat muutoin haitata normaalia arkea, lääkitys hoidetaan heti kuntoon. Nyt kuitenkin eletään päivä kerrallaan. Ja leikitään paljon niitä etsimisleikkejä.

Yhdessä koimme pienen hetken elämää

Olimme kavereideni Auroran ja Annin kanssa mökillä muutaman päivän, oli sanoinkuvaamattoman hieno reissu. Mukana oli myös täällä blogissa kerran ennenkin esiintynyt Annin kaunis huskyuros nimeltään Hiisi. Voisin kirjoittaa Hiisistä vaikka koko päivän, se on niin hieno koira. Hiisi tuli aina luokse kun sitä kutsuttiin, ja vauhdilla tulikin! Kukaan ei kertaakaan korottanut ääntään sille - ei tarvinnut, koska Hiisi kyllä ymmärsi ja totteli ystävällistä pyyntöäkin. Hiisin kanssa pystyi hyvin leikkimään leluilla, se otti kontaktia paremmin kuin moni muu tuntemani koira, ja voi. Hiisiä ei voi tarpeeksi kehua, Anni on tehnyt käsittämättömän hyvää työtä koiransa kanssa.

Pienen pieniä uusia ystäviä

Olen tänä syksynä alkanut ulkoiluttaa kahta uutta koiraa. Coton de tulear-urokset Rupert ja Amadeus (eli Ruupe ja Ama) ovat osoittautuneet mitä hauskoimmiksi koiriksi. Olen laittanut niistä instagramiin jotain kuvia, mutta en ole aiemmin tullut ottaneeksi järkkäriä mukaan lenkeillemme. Tänään kävelimme Elinan kanssa ulkoiluttamaan pikkukoiria, ja jaksoin jopa ottaa kamerankin mukaan. 1-vuotissyntymäpäiviään viettänyt Bella-bolonka ja Nana pääsivät myös mukaan lenkille. Kaskiniityllä oli hyvä antaa koirien hillua vapaana. Lähinnä Ruupe ja Bella leikkivät, mutta Ama ja Nanakin innostuivat olemaan vähän edes sosiaalisia.

Rupert

Amadeus

Bella ja Rupert

Rupert ja Bella

Vanhus yritti chillata nuorison kanssa...

Rupert ja Bella

9,5v Nanan vointi on vaihtelevaa. Sillä on nivelrikko, johon se saa Rimadyl-särkylääkettä joka päivä. Lisäksi Nanan näkö on alkanut heikentyä. Välillä Nanassa ei tunnu olevan mitään vikaa, ja toisina päivinä se on kaikin tavoin todella hidas. Irti päästessään Nana juoksee edelleen innokkaasti, ja metsässä jopa hyppii täysin oma-aloitteisesti puunrunkojen yli?! Joinain päivinä se taas kävelee remmin mitan perässä, laahustaa eikä ole lainkaan oma itsensä. Olen tullut siihen lopputulokseen, että Nanan nivelrikko oireilee eri tavalla eri päivinä; Nanalla on parempia ja huonompia kipupäiviä. Liikunta tapahtuu Nanan ehdoilla, edetään päivä kerrallaan.

Nanalla on aina paljon asiaa. Myös silloin, kun sitä yrittää kuvata